Mä oon kasvanut lapsuuteni maaseudulla Kauhavan lakeuksilla. Se oli aikaa, kun kesällä lähdettiin ovesta ulos, kirmattiin kavereiden kanssa ympäri kyliä ja tultiin illalla takaisin tai kun äiti oli käskenyt syömään tiettyyn kellonaikaan. Ei ollut kännyköitä eikä kellään ollut mukana koskaan kameraa, siksi ei ole kuin muistot ja muutamat pysyvät arvet säärissä, kun jaloissa oli vauhtia enemmän kuin päässä ajatusta siitä, että lenkkareiden nauhat kannattaa sitoa heti uudestaan, jos ne aukeaa. Mä oon liukastellut pellolla lehmän lantaläjiin (liukumiinoiksi me niitä sanottiin), hyppinyt heinäladoissa ja maannut kauralaarissa jyvien seassa, juonut paapan juoksuttamaa koivunmahlaa, käynyt uimassa kivilouhoksissa, roikkunut kielestäni pakkasella lähikaupan rautaisessa porraskaiteessa ja kuunnellut kuovin huutoa pitkien peltojen yksinkertaisen levollisessa maisemassa. Sellainen oli lapsuus luonnossa 80-luvulla.

Partiota mä taisin harrastaa jonkun vuoden teininä ja siihen suurena motivaattorina taisi olla se hyvännäköinen poika samasta koulusta. Siitä partiovuodesta ei oo muistissa kuin yksi 40 km päivävaellus ja sammakko paidan alla. Sosionomi-opinnoissa vuosituhannen alussa mä osallistuin seikkailukasvatus ja elämyspedagogiikka -kurssille ja silloin yövyttiin metsässäkin. Se oli lokakuuta ja kun tupsahdettiin metsästä pellolle, oli vastassa miehet kivääreineen huutamassa: ”Mitä ihmettä te siellä teette, äkkiä pois sieltä, hirvet ajetaan sieltä ihan pian tännepäin!” Puoli tuntia myöhemmin olis hirvet talloneet meidän laavut, kun opettaja oli unohtanut varmistaa, että metsästäjät tietää meidän olevan siellä. Meinaan ei sosionomin lihasta tule yhtä hyvää keittoa kuin hirvenlihasta, sitkeää olis ollut ja opiskelubileiden myötä jo valmiiksi oluella marinoitu. Tavarat kannettiin pelkästä narusta ja puunoksista itse väännetyissä rinkoissa ja melomassakin käytiin kerran. Mieleen on jäänyt se, kun tehtäväksi annettiin keskellä vesistöä vaihtaa kajakista toiseen. Jotenkin sekin onnistui ilman, että kukaan kastui.