Innostuksen vastapainona on sitten ne hetket, kun sitä epäilee omaa pakkasensietokykyään ja on varma, että tulee jäätymään hengiltä tammikuussa Syötteen kansallispuistossa teltassa. Kun sitä parinkymmenen asteen huoneilmassa ei meinaa sisällä selviytyä illalla nukkumaan ilman tuplapeittoa, niin miten ihmeessä mä pärjään jäätymättä talvella teltassa? Varsinkin se kriittinen hetki, kun pitäisi siirtää itsensä toppavaatteiden sisältä makuupuupussiin, se on nanosekunti ja mun verenkierto oletettavasti seisahtuu. Oon lisännyt tammikuun jälkeiseen aikaan puheideni alkuun lauseen: ”JOS jään henkiin tammikuussa…”. Oon miettinyt testamentin päivittämistä, paleltumien takia ehkä amputoitavien sormien puuttumisen kanssa elämistä, näkyä iltapäivälehden valokuvissa, joissa mun jäätynyttä ruhoa raahataan pulkalla pois metsästä. Vai jätetäänköhän mut sinne? Mount Everestilläkin niitä unelmiensa perässä kulkeneita lepää viimeisessä leposijassaan vuoren rinteillä. Jätetäänkö mut vaarojen notkoon vaivaiskoivua nojaamaan ja viereen kyltti, että ei selvinnyt tämä retkeilijä muutamaa kilometriä maastossa, pakkastakin oli viitisen astetta. Mielessä on käynyt, mitä järkeä tässä mun touhussa nyt taas on ja miksi ihmeessä hypin epämukavuusalueelle, kun voisin olla kotona sohvalla ja juoda kaakaota? Kokeneelle retkeilijälle nämä on varmasti aika utopistisia ajatuksia, mutta mä haluan muistuttaa, että näistä ajatuksista tämä polku alkaa.

Ja sitten mun eteen tulee aina jostain niitä valokuvia tykkylumisista puista, revontulista, koskemattomasta hangesta. Maisemista, jossa silmä ei kohtaa mitään ihmisen rakentamaa ja joista voi kuulla sen hiljaisuuden, kun ei kuulu kuin luonnon hengitys ympärillä. Lumen narahtelu kengän alla, tuuli ja jäisen lumihileen hento ääni, kun se lähtee puhaltaessa puun oksalta lentoon uudelleen. Hetken auringonpaiste, joka kimaltelee hangessa. Elämä ilman kellonaikoja ja kiirettä. Nuotiotulen rasahtelu ja siitä nouseva savupyörre taivaalla. Yhdessä muiden kanssa jaettu hetki. Aktiivisen päivän jälkeen nautitut eväät ja ulkona liikkumisesta tullut hyvä olo. Ja se kaakaokin maistuu aina paremmalta ulkona. Näihin mielikuviin katoaa aina mun pakokauhuni, mä todellakin haluan kokea kaiken tämän, nähdä ja kokea itse. Tehdä muistoja ja saada sen kokemuksen, että olen elänyt (ja selviytynyt).